Mä en vieläkään tiedä mikä musta tulee isona.
Pienenä oli niin paljon helpompaa; tulevaisuudensuunnitelmia pystyi vaihtamaan joka päivä eikä mikään mitä sanoi, sitonut mihinkään.

Pienenä mä olin ihan varma että musta tulisi Hitlerin vanhin poika. Vähän vanhempana mulle paljastui ettei se olisi mahdollista. Kuten ei myöskään se, että musta tulisi USA:n kuningas, tai Venäjän sotavoimien johtaja.
Musta ei myöskään voi tulla saksalaissyntyinen tulppaanifarmari tai Suomen ensimmäinen musta presidentti.

Vaikka monet unelmistani olivatkin mahdottomia sukupuolen, kansalaisuuden, ihonvärin tai poliittisten esteitten takia, jäljelle jäi silti muutama ihan mielekäs vaihtoehto.
  Ensimmäisenä mulla oli mielessä laskuvarjojääkäri. Mä kuitenkin olen uskomattoman vesipelkoinen ja armeijassa laskuvarjojääkäriksi pyrkivät joutuvat suorittamaan sukelluskokeen. En vieläkään ymmärrä miksi ihmeessä, mutta se oli stoppi sille unelmalle.
  Mä en ole koskaan ollut kovin ihmisläheinen persoona, joten mikään palvelu- tai hoitotyö ei tule kysymykseenkään. Musta ei ole jutustelemaan mukavia vieraille ihmisille. En todellakaan osaa käyttäytyä luontevasti vanhusten enkä lasten kanssa. Työharjoittelujakso paikallisessa päiväkodissa vahvisti asian, lapset kun alkoivat itkeä heti kun yritin lähestyä.
  Entäs palomies? Seksikäs työasu, mahdollisuus pelastaa henkiä ja ajaa isolla autolla joka pitää kovaa ääntä. Ja sitten katsoin dokumentin, jossa kerrottiin miten metsäpaloa ei pääse juoksemalla karkuun. Sen jälkeen esitettiin pätkä, jossa paloa sammuttaneet palomiehet jäivät tuulten takia saarroksiin tulen keskelle ja paloivat kuoliaaksi. Tarvittiin vain neljä hiiltynyttä palomiehenruumista telkkarissa ja mulle luikahti pupu pöksyyn.
  Automaalarin homma olisi aivan mahtavaa- mä pääsisin toteuttamaan mun kahta intohimoa, autoja ja pikkunäpräilyä. Pidemmän päälle se alkaisi kuitenkin kyrpiä, koska kaikki päivät olisivat luultavimmin samanlaisia ruosteenkorjausoperaatioita.
  Oman yrityksen perustaminen on iso nou nou; mä elän niin spontaanisti etten mä pystyisi ottamaan vastuuta. Olisin konkurssissa kahden viikon jälkeen, kun olisin pyyhkäissyt kaikki laskut pöydältä avaamattomina roskikseen. Mikä arkistointi? Mikä kirjanpito? Mikä asiakastyytyväisyys?

Joten mä huijasin itselleni monta vuotta lisäaikaa miettiä mun tulevaa ammattiani. Mä lähden kesäloman jälkeen lukioon ja sen jälkeen armeijaan. Kappas, mä olen saanut ainakin 4 vuotta lisää aikaa. Jos sitten yrittäisi vaikka ammattikorkeakouluun, en tiedä, en ole miettinyt niin pitkälle.
  Pahin pelkoni, veden lisäksi, on kuitenkin joutua ylikoulutettuna johonkin kaupan kassalle, missä en pääse toteuttamaan itseäni. Tahdon myös matkustella paljon enkä elää kädestä suuhun. Mutta vaikka mä itse juuri totesin että mulla on vielä paljon aikaa, mä haluaisin osata vastata kun joku kysyy, mikä musta tulee isona. Nyt mä joudun aina sanomaan vain: "En mä tiedä vielä. Toivottavasti edes jotain."