Mulla on ollut todella surkeat viimepäivät. En ole vieläkään saanut uusia kavereita, enkä usko että tulen enää edes saamaankaan kun kaikki "pariutumiset" on jo tapahtuneet. Uskottelin itselleni että muut ovat idiootteja, vaikka tosiasiassa mua harmitti kun kukaan ei tykkää musta. Tunneilla, joilla vanhat, ihanat kaverini eivät ole, istun yksin. Kukaan ei muista mun nimeäni eikä juttele mulle mukavia. Mä oon kyllästynyt aina olemaan se rumin, tylsin, hitain, tyhmin, hiljaisin, pienirintaisin tyttö.
 

Tunneilla en tajua mitään enkä osaa tehdä läksyjä. Mä oon apaattinen koulussa ja kotona ja mun kaverit on huolissaan. Mun vanhemmatkin on huolissaan, kun sanoin etten ole saanut yhtään uusia tuttuja ja haluan vaihtaa koulua. Mua harmittaa sekin, kun ne joutuu stressaamaan mun takiani. Mä oon henkisesti tosi heikoilla ja koko koulusta puhuminen ja sitä miettiminen tuo mulle vedet silmiin ja palan kurkkuun.
Toivottavasti tää muuttuu vielä parempaan suuntaan, ainakin kun olen puhunut opon kanssa, heivannut saksan ja miettinyt taas sadannen kerran haluanko todella vaihtaa koulua.

Kaikkein suurimmalla kehitysvammaisuuteni hetkellä unohdin Vuodatuksen käyttäjätunnukseni. Ruikutin viikkokausia, miten blogini on vähin äänin poistettu ja "kaikki rakkaudella vaalimani kirjoitukset on menetetty". Syylliseksi paljastuin kuitenkin minä itse ja kirjoituksiakin oli ruhtinaalliset kolme. Wöy.

Käydäänpäs läpi nopeasti loppukesä, ehkä myös lukion alku, ja sitten päästään asiaan joka kasvattaa otsassani jököttävää elintä.
Eli kesä sujui leppoisasti ympäriinsä käyskennellessä. Pääsin/jouduin eroon neitsyydestäni, todella typerästi kännissä muutaman vuoden vanhemman ulkomaalaisen jätkän kanssa. Kuvitelkaa, kuinka paljon voikaan ihmislasta kaduttaa, kertokaa se neljällä ja saatatte saada mielikuvan olotilastani seuraavana päivänä.
Koska elämäni on tukahduttavan tylsää ja yksitoikkoista, perheen suuri yhteinen lomamatka oli Korkeasaareen. Henkilökohtaisesti pidän paljon suuremmassa arvossa Säkylän kuntoenduroa, olihan siellä pilvin pimein kuumia varusmiehiä ja kuolaamisen arvoisia moottoripyöriä.

Elämysrikas kesäloma loppui liian nopeasti, kuten kaikki muutkin lomat, ja tuli lukion aika. Tavallaan mua ei jännittänyt sitten yhtään, toisaalta vapisin kauhusta.
Jotenkin mä todella virheellisesti kuvittelin, että mä aikuistuisin vauhdilla ja lukio olisi melko helppo pala kakkua. Naamani venähti jo ensimmäisenä päivänä, kun huomasin että koko paikka oli ihan hanurista ja ihmiset vierailulla kempolandiasta.
Lukioni on kaupungin kärkipäästä ja keskiarvo oli harvinaisen korkea, joten pettymys on vielä suurempi.
Surkeuden määrää lisää vielä se, että kouluun on matkaa 60 km, jotka joudun kyntämään läpi joka ikinen aamu 6.40 lähtevällä linja-autolla. Tunnit kestävät 75 minuuttia, joka ei sinäänsä kuulosta paljolta, mutta mun kaltaiselle actionmanille vesikidutuskin olisi mieleisempää. Välitunti menee kokonaisuudessaan siihen, kun vaihdan rakennusta tuntien välillä. Kuka lahoaivo onkaan saanut kuningasidean rakentaa koulun kahteen erilliseen rakennukseen, joitten välissä on satoja metrejä?
Koska kaikki muu on kuin luxusta, ei haittaa yhtään että ruoka on niin kehnoa että olen laihtunut 3 kiloa kahden viikon aikana.
Kai mun pitäisi syyttää itseäni, sainhan itse valita minne menen opiskelemaan. En mitenkään ymmärrä, miten mä saatoin edes kuvitella pärjääväni lukiossa. En tehnyt yläasteella kertaakaan läksyjä ja elämäni aikana lukemani kunnolliset kirjat voi laskea kahden käden sormilla. Kun mä vielä puhisen lukemassa kappaletta, muu luokka on tehnyt jo tehtävätkin. Tulee ihana riittämättömyyden ja huonouden tunne.
Eilen nielin ylpeyteni ja matelin vanhempieni jalkojen juureen anelemaan lupaa siirtyä ammattikouluun autopuolelle. Sitä mä oikeasti haluaisinkin, menin lukioon vain että aukeaisi enemmän vaihtoehtoja tulevaisuutta varten. Nousi kuitenkin pala kurkkuun, kun ei hellinnyt kummaltakaan minkäänlaista myötätuntoa. Isän mielestä mun pitää saada kunnon koulutus ja äiti on vastaan ihan vain periaatteesta. Ehkä mä täältä vielä nousen, joko alan viihtyä lukiossa tai kampean itseni väkisin ulos sieltä.

En ole ehtinyt kertomaan edes eräästä lauantaista, kun olin Turun messuilla. Tapahtuma ei sinäänsä ollut mikään mahtava, mutta pääsin helikopterilennolle kaupungin ylle maailman seksikkäimmän helikopterikuskin kanssa. Näin myös kaikkein rakkaimman lapsuudenystäväni, jota en ole nähnyt kahdeksaan vuoteen. Herra oli soittelemassa laivaston orkesterissa lavalla, joten en päässyt juttelemaan, mutta oli mukava tietää että tyyppi on elossa.

Ehkä mä nyt lopulta kerään itseni, nousen täältä sängyn pohjalta ja yritän selvittää, onko paljon läksyjä. En kyllä jaksa tehdä niitä vaikka niitä olisikin. Jos keskityn vielä keskustelemaan automekaanikon kutsuvasta ammatista porukoitten kanssa ja stressaan sitä, että ensi viikoksi pitää tehdä kirjatyö kirjasta, jota en ole vielä edes etsinyt käsiini. Kiire tulee, ou shit kun ei viitsi hoitaa asioita ajoissa.

Lauantai-ilta oli hillittömän hauska, oltiin porukalla kaverin luona ja otettiin muutama. Meitä oli 6 tyttöä, mutta keskiyön paikkeilla bongasimme 2 mökkiläispoikaa keskustassa. Kuumia lätkänpelaajia joilla oli huumori kohdillaan, harmi vain kun lähtivät niin aikaisin. Aikaisin aamuyöllä istuimme pihalla ja puhuimme henkeviä, kaikesta jumalan olemassaolosta siihen, miten hienoa olisi ollut elää 70-luvulla.
Siinä jutellessa paras kaverini aloitti hirveän angstin siitä, miten vaikeaa sen elämä on. Kyynelet silmissä se selitti miten se vihaa sen äitiä ja miten sitä vituttaa, kun se ei ole tuntenut sen isää kuin vasta muutaman vuoden. Se ei ole kuulemma nukkunut kunnolla sen jälkeen kun sen pappa kuoli itsenäisyyspäivänä eikä se ole vieläkään päässyt yli siitä. Mä en ole mitenkään tunteellinen ihminen joten ahdistuin tästä tilityksestä, en tiennyt yhtään mitä mun pitäisi tehdä. Mun mielestä sen asiat ei ole niin huonosti kuin se väitti, monen vanhemmat ovat eronneet ja monen läheinen on kuollut. Ehkä mä en näe asioita samalla tavalla kuin se, tai mä oon niin vitun paska ihmisraunio etten tajua mitään.

Tämän päivän olen suurimmaksi osaksi viettänyt nukkuen sohvalla ja katsoen telkkaria. Katsoin Jimiltä dokumentin Billy Idolista ja rakastuin kyseiseen henkilöön. Olen pitänyt miekkosen musiikista, mutta elämäntarina teki muhun vaikutuksen.
Lisäksi katsoin Masters of Horroria, johon olen jäänyt koukkuun. Jaksot eivät ole kovinkaan pelottavia, mutta jotenkin pidän niistä.

Mulla on päällä suurin vitutus kuukausiin. Mä vedin eilisillan ihan överiksi, join kavereitten kaikki juomiset ja pilasin kaikkien illan. Nyt ne on vihaisina ja mulle jäi käteen vaan päänsärky ja hajonneet farkut.
  Lisäksi jouduin järjestämään serkun huomisia ristiäisiä, eikä kakun kuorruttaminen krapulaisena ollutkaan ihan niin helppoa kuin mä luulin. Ryssittyäni kakun koristelun tyydyin istumaan lattialla ja tuijottamaan tyhjyyteen.

Nyt mä päätän mun elämäniloa pirskahtelevan vuodatukseni ja alan katsoa Generation Kill-sarjan nonstoppina seuranani kavereista rakkain, Coca Cola 2-pack.

Mä en vieläkään tiedä mikä musta tulee isona.
Pienenä oli niin paljon helpompaa; tulevaisuudensuunnitelmia pystyi vaihtamaan joka päivä eikä mikään mitä sanoi, sitonut mihinkään.

Pienenä mä olin ihan varma että musta tulisi Hitlerin vanhin poika. Vähän vanhempana mulle paljastui ettei se olisi mahdollista. Kuten ei myöskään se, että musta tulisi USA:n kuningas, tai Venäjän sotavoimien johtaja.
Musta ei myöskään voi tulla saksalaissyntyinen tulppaanifarmari tai Suomen ensimmäinen musta presidentti.

Vaikka monet unelmistani olivatkin mahdottomia sukupuolen, kansalaisuuden, ihonvärin tai poliittisten esteitten takia, jäljelle jäi silti muutama ihan mielekäs vaihtoehto.
  Ensimmäisenä mulla oli mielessä laskuvarjojääkäri. Mä kuitenkin olen uskomattoman vesipelkoinen ja armeijassa laskuvarjojääkäriksi pyrkivät joutuvat suorittamaan sukelluskokeen. En vieläkään ymmärrä miksi ihmeessä, mutta se oli stoppi sille unelmalle.
  Mä en ole koskaan ollut kovin ihmisläheinen persoona, joten mikään palvelu- tai hoitotyö ei tule kysymykseenkään. Musta ei ole jutustelemaan mukavia vieraille ihmisille. En todellakaan osaa käyttäytyä luontevasti vanhusten enkä lasten kanssa. Työharjoittelujakso paikallisessa päiväkodissa vahvisti asian, lapset kun alkoivat itkeä heti kun yritin lähestyä.
  Entäs palomies? Seksikäs työasu, mahdollisuus pelastaa henkiä ja ajaa isolla autolla joka pitää kovaa ääntä. Ja sitten katsoin dokumentin, jossa kerrottiin miten metsäpaloa ei pääse juoksemalla karkuun. Sen jälkeen esitettiin pätkä, jossa paloa sammuttaneet palomiehet jäivät tuulten takia saarroksiin tulen keskelle ja paloivat kuoliaaksi. Tarvittiin vain neljä hiiltynyttä palomiehenruumista telkkarissa ja mulle luikahti pupu pöksyyn.
  Automaalarin homma olisi aivan mahtavaa- mä pääsisin toteuttamaan mun kahta intohimoa, autoja ja pikkunäpräilyä. Pidemmän päälle se alkaisi kuitenkin kyrpiä, koska kaikki päivät olisivat luultavimmin samanlaisia ruosteenkorjausoperaatioita.
  Oman yrityksen perustaminen on iso nou nou; mä elän niin spontaanisti etten mä pystyisi ottamaan vastuuta. Olisin konkurssissa kahden viikon jälkeen, kun olisin pyyhkäissyt kaikki laskut pöydältä avaamattomina roskikseen. Mikä arkistointi? Mikä kirjanpito? Mikä asiakastyytyväisyys?

Joten mä huijasin itselleni monta vuotta lisäaikaa miettiä mun tulevaa ammattiani. Mä lähden kesäloman jälkeen lukioon ja sen jälkeen armeijaan. Kappas, mä olen saanut ainakin 4 vuotta lisää aikaa. Jos sitten yrittäisi vaikka ammattikorkeakouluun, en tiedä, en ole miettinyt niin pitkälle.
  Pahin pelkoni, veden lisäksi, on kuitenkin joutua ylikoulutettuna johonkin kaupan kassalle, missä en pääse toteuttamaan itseäni. Tahdon myös matkustella paljon enkä elää kädestä suuhun. Mutta vaikka mä itse juuri totesin että mulla on vielä paljon aikaa, mä haluaisin osata vastata kun joku kysyy, mikä musta tulee isona. Nyt mä joudun aina sanomaan vain: "En mä tiedä vielä. Toivottavasti edes jotain."